Minä vihaan elämää.

Vihaan ihmisiä.

Rakkautta.

Kaikkea.

Varsinkin Jumalaa.

Jos Jumala olisi olemassa en olisi tässä tilassa.

Vai olenko tehnyt jotain väärin?

Miksi arvet ranteissani eivät haalistu?

Miksi kyyneleet poskillani eivät kuivu?

Ja miksi viiltävät muistot eivät katoa?

Vihaan myös hiljaisuutta.

Silloin ehtii ajatella.

Ei ole mitään muuta kuin minä.

Minä

Minä

Ja minä.

Yksin.

Pimeässä.

Elämässä.

Yksin tunteiden kanssa.

Seuraavana päivänä taas pari haavaa lisää.

Mitä se muuttaa?

Ei mitään.

Tai no ehkä pääsen nopeammin pois, tästä maailmasta.

Katoan kokonaan, maailmojen kartoilta.

Olisiko se parempi?

Varmasti olisi.

Otan pari lääkettä enemmän ja sitten pimeys

En enää koskaan tunne tätä kaikkea.

Ei enää koskaan verta ja kyyneliä.

Poissa.

Ikuisesti.